Yle uutisoi muutama päivä sitten eläintenpitokieltorekisteriä koskevasta tutkimuksesta: “Tutkimus: Eläintenpitokieltorekisteristä tulikin susi“. Hiukan provosoiva otsikko, mutta niinhän ne yleensä ovat. Rekisteri nyt tuskin on ihan susi, vaikka parantamisen varaa olisikin. Ja kyllähän monissa eläinsuojeluasioissa on. Se ei ole ainakaan eläinsuojelujuristille mikään uutinen.

Olen työssäni eläinsuojeluasioihin perehtyneenä juristina huomannut, että yhtenä suurena ongelmana on tavoittaa kaikki ne ihmiset, joille olisi tarvetta tietoa jakaa. Ja vaikka sitä tietoa olisi julkisestikin saatavilla, se ei tavoita kaikkia.

Jos ajatellaan eläinsuojeluasiaa niin hallinnollisena kuin rikosoikeudellisenakin asiana, näiden asioiden parissa työskentelee monta viranomaista ja henkilömäärä on kaikkinensa melko suuri. Eläinsuojeluviranomaisilla on osin rinnakkaistakin toimivaltaa. Kentällä toimivista virkamiehistä valvontatehtäviin erikoistuneilla virkaeläinlääkäreillä on parhaimmat edellytykset keskittyä eläinsuojeluvalvontatehtävien hoitamiseen. Sen sijaan esim. poliiseille nämä tehtävät ovat hyvin marginaalisia, eivätkä he saa juurikaan koulutusta näissä asioissa. Eläinsuojeluvalvonnassa ei olla poliisin ydintehtävissä. Poliisihallitus on kuitenkin jo useamman vuoden ajan suhtautunut erittäin myönteisesti eläinsuojeluvalvontaan ja poliisien toiminnan kehittämiseen myös tällä saralla. Koulutustakin on pienenevissä resursseissa jonkin verran annettu. Tiedon jakamista ei helpota se, että kentällä toimivien poliisien joukko on hyvin laaja. Näppituntumalta sanoisin kuitenkin, että tilanne on yhteisten tapaamisten myötä tänä päivänä parempi kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Alueelliset erot ovat kuitenkin suuret, samoin yksilöllisetkin erot.

Myös syyttäjä- ja tuomioistuinpuolella on paljon ihmisiä. Miten tavoittaa näistä ne harvat, jotka joutuvat hoitamaan eläinsuojelurikosasioita? Tiedän, että ainakin joissakin tuomioistuimissa on ollut mahdollista keskittää eläinsuojelurikosasioita jollekulle tuomarille. Syyttäjäpuolella taas on ympäristö- ja luonnonvararikoksia hoitavia avainsyyttäjiä, jotka hoitavat eläinsuojelurikosasioitakin ja myös kouluttavat näissä asioissa muita syyttäjiä. Eläinsuojerikosasioissa ja mm. eläintenpitokieltorekisteriasiassa on koulutusta annettu. Eläinsuojelurikosjutut ovat kaikkinensa lukumäärältään hyvin marginaalisia, joten siinä voi olla tekemistä, kun sellainen pöydälle lävähtää kaikkien muiden juttujen keskelle. Minulle on joskus todettu, että nämä ovat tunnusmerkistöltään suhteellisen helpohkoja rikoksia. Olisin hiukan eri mieltä. Näen työssäni säännöllisen epäsäännöllisesti, ettei olla ihan ymmärretty, miten suhteuttaa tapaus eläinsuojelurikosten maailmaan, kun pitäisi ymmärtää eläinsuojelulainsäädäntöä vähän laajemminkin. Se hahmottaminen voi olla joissakin tapauksissa vaikeaa, jos ei ole aiemmin hoitanut tällaisia juttuja. Näen ihan puhtaita virheitäkin myös ei-tulkinnallisissa asioissa, vaikka luulisi, että oikeudellisen koulutuksen saanut ihminen osaa lukea lakia. Minun on tietysti helppo edellä oleva kritiikki esittää, koska olen erikoistunut eläinsuojelulainsäädäntöön ja eläinsuojelurikoksiin. Tunnen nämä asiat. Kollegani syyttäjä- ja tuomioistuinlaitoksessa hoitavat muutamaa muutakin sektoria jutturuuhkissaan. Toki minäkään en aina hoida pelkästään eläinsuojeluasioita, mutta olen tähän lainsäädäntöön ja sen oikeudellisiin kysymyksiin perehtynyt jo toistakymmentä vuotta yliopistollisesta lopputyöstäni alkaen. Se on erikoisalaani.

Tässä normitulvan ja tiedon yhteiskunnassa erikoistuminen on valttia. Ainakin jossain määrin. Mutta aina se ei ole mahdollista. Ideaalissa maailmassa ehkä olisi, mutta pienenevien resurssien maailmassa välttämättä ei. Tämä on siellä kuuluisassa norsunluutornissa hyvä pitää mielessä, kun ohjaa ja opastaa omalla erikoisalallaan. Yritän omassakin tornissani muistuttaa tästä itseäni, koska monesti olisi niin helppoa vain besserwisseröidä. Turhautumista kun ei aina nimittäin voi välttää. Epäkohtia pitää nostaa esille ja miettiä, mitä voisi tehdä, että asia etenisi toivottuun suuntaan. Ainakin sen pienen askeleen verran.

Uutisjutun tiimoilta minulle esitettiin, että tutkimuksen mukaan laissa pitäisi säätää viranomaisille pakko käyttää eläintenpitokieltorekisteriä. Minun näkemykseni mukaan tämä ei kuitenkaan ole lainsäätämiskysymys, vaan koulutuskysymys. Viranomaisen velvollisuutena on käyttää niitä rekisterejä, joita sillä käytettävissään on. Tämä on ihan yksiselitteisen selvää. Koulutan itse paljon virkaeläinlääkäreitä – joskus myös poliiseja ja joukossa on ollut syyttäjiäkin sekä tuomareita – ja asia on aina koulutuksissa aiheesta puhuttaessa esillä. Rekisterin käytön tulee kuulua normaaliin viranomaistoimintaan esim. valmistauduttaessa tekemään tarkastus tai vaikkapa päätettäessä myydä eläin jollekulle kolmannelle viranomaisen toimivallan puitteissa. Tiedän asian olevan esillä myös syyttäjien eläinsuojelurikosasioita koskevassa koulutuksessa. Myös heidän ja tuomioistuimen tulee tietenkin käyttää rekisteriä.

Jalostusyhteisöistä puhuttaessa voin mainita Suomen Kennelliiton, jonka kurinpitolautakunnassa olen joitakin vuosia sitten ollut, tosin harvakseltaan kokouksissa. Olen itse nostanut asian esille myös SKL:n toiminnassa jo tuolloin, useampi vuosi sitten. Ja olen julkisestikin todennut, että myös jalostusyhteisöjen tulisi käyttää eläintenpitokieltorekisteriä, kun heille tällainen mahdollisuus on suotu. Viitannut blogikirjoituksissani mm. siihen, että kun aina valitetaan sitä, etteivät viranomaiset valvo kieltoa, niin kaikkien kynnelle kykenevien pitäisi jollakin tavalla näihin talkoisiin osallistua, eikä vain odottaa, että se kuuluisa joku muu toimii. Valvomistahan voisi suorittaa jollain muullakin kriteerillä kuin 100 % tai ei mitään.

Eläintenpitokieltorekisteristä on siis ollut eri tahoilla kyllä tietoa, mutta tiedottamista on etenkin alkuvaiheessa ollut aivan liian vähän. Olen itsekin blogikirjoituksissani tätä kritisoinut. Tässä blogissa ensimmäinen asiaa käsittelevä kirjoitus on kirjoitettu v. 2011 eläinsuojelurikosuudistukseen liittyen, jolloin rekisteri perustettiinkin.

Viranomaisten tulee käyttää eläintenpitokieltorekisteriä, se on selvää, mutta eläinten myyjät jne. ovat varmaankin olleet eniten pimennossa mahdollisuudestaan saada tietoa rekisteristä. Asia nousi jokunen tovi sitten mediassakin esille. Koirapuolella freelancer-toimittaja tarttui heti aiheeseen ja kirjoitti jutun Koiramme-lehteen, joka tavoittaa lehden laajan lukijakunnan eli aktiivisia koirankasvattajia ja -harrastajia. Tämäkin asia oli kirjoituksissani kyllä käsitelty eli blogiani kannattaa lukea :)

Tiedottamistahan ei koskaan ole liikaa. Tai kai sitä voi ollakin, jos tietoa tulee eri asioista niin tuutin täydeltä, ettei kaikkea pysty omaksumaan. Vaikka tiedottamista olisi kuinka paljon tahansa, se ei koskaan tavoita suuresta joukosta kaikkia. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin tieto tavoittaa jo laajempaa joukkoa. Mutta tiedottamisen ei tietysti soisi ontuvan jo alkumetreillä.

Mitä tulee eläintenpitokiellon valvomiseen ilman epäilyä, tämä on jo huomioitu eläinsuojelulain kokonaisuudistuksessa. Asia on julkisestin eri yhteyksissä todettu. En epäile, etteikö tämä tieto olisi tutkijaakin tavoittanut, vaikkei meitä lainvalmistelijoita olekaan haastateltu tässä muutoin paljolti haastatteluihin ja empiiriseen selvitykseen perustuvassa tutkimuksessa. Esim. maa- ja metsätalousministeriön Verso-blogissa, jonka kirjoituksia olen Elukkajurisin Facebook-sivullekin linkittänyt, on lokakuussa 2014 kirjoitettu seuraavasti:

“– Tällä hetkellä ehdotetaan, että eläintenpitokieltoja voitaisiin valvoa muutoinkin kuin tavanomaisen eläinsuojeluvalvontakäynnin yhteydessä. Nykyään henkilön eläintenpitokiellon mahdollinen olemassa olo tulisi tarkistaa rekisteristä aina, kun tehdään eläinsuojeluvalvontakäynti, Ruotsalo toteaa.

Lisäksi kiellon noudattamista valvotaan, jos on syytä epäillä, että henkilö rikkoo hänelle määrättyä eläintenpitokieltoa. Hänen mukaansa ajatus eläintenpitokieltojen tarkastamisesta myös ilman epäilyjä tuli poliisilta itseltään koulutustilaisuudessa.”

Kotirauhan piirissähän valvonta edellyttää kuitenkin useimmiten epäilyä, mikä pitää eläintenpitokiellonkin valvonnassa ottaa huomioon. Ihan pelkkä tahtokysymys tämä ei ole, mm. tietyt perustuslailliset tosiasiatkin on huomioitava, tykkäsi siitä tai ei.

Olen kirjoittanut eläintenpitokiellosta ja eläintenpitokieltorekisteristä useampiakin kirjoituksia. Eiköhän niitäkin ole luettu. Kirjoitukset löytyvät hakusanoilla “eläintenpitokielto” ja “eläintenpitokieltorekisteri”.

© 2016 Minna Ruotsalo, kuva: Kristiina Lappalainen

Elukkajuristi Facebookissa & Twitterissä.

elukkaotsake_pieni

 

 

 

Blogin tarkoituksena on jakaa tietoa eläinsuojelulainsäädännöstä ja sen tulkinnasta sekä soveltamisesta. Blogissa esitetyt laintulkinnat ja näkemykset ovat kirjoittajan henkilökohtaisia tulkintoja ja näkemyksiä, ellei toisin ole nimenomaan mainittu. Blogin kuvituksessa käytetyt eläimet eivät liity blogissa käsiteltäviin tapauksiin.